Poutsun blogi

Aika mahtipontinen otsikko. Sopii kuitenkin hyvin ajan kuvaan.
Viime kuukaudet on kohistu valtionyritysten (mm. Finnair) johtajien koplauksista ja kyltymättömästä härskiydestä, ahneudesta kahmia etuja omaan pussiin. Viis siitä miten bisneksessä menee.

o o o

Sama ahneus ja ylimielisyys on tunkemassa myös urheiluun. Kalervo Kummola asioi jääkiekon MM-kisojen ”virtahepona” (suora lainaus Urheilulehdestä) kun ei ympärillä muuta maailmaa olisikaan.
Kummolan ylimielisyys muita, etenkin lätkäfaneja, kohtaan hakee vertaistaan. Hartwall-areenan kuppi-istuimet on selvätikin tarkoitettu vain hyväosasisille. Raha puhuu. Valtaosa lätkäfaneista on kuitenkin enemmän rahvasta. Lätkäjätkillä ei ole varaa ylihinnoilteltuihin lippuihin.
Heidät on nyt kiekkoisäntien toimesta ulkoistettu hallista. Eli nyt on tehty kaikki mahdollinen todellisten kiekkofanien karkottamiseksi lajin parista. Ja kun kultturiministeri uskalsi arvostella facebookissa lipunmyynnin hulluja päiviä, totesi Kummola vaan, ettei paljon päätään kallista Arhinmäen facebook-jutuille.
Mitä minä sanoin edellisessä kirjoitelmassani huonoista urheilujiohtajistamme! Ja siitä, että heille ruohonjuuritason arki ja ongelmat on täysin tuntematon käsite. Visioita on kiva heitellä.

o o o

Tuorein Urheilulehti iskee niin Kummolan kuin olympiakomitean johtajavalinnoissakin suoraan suoneen. Kannattaa lukea!
Lätkän MM-kisojen ympärillä sattuneet tapahtumat ovat herättäneet monia. Ei Urheilulehtikään enää liputa Risto Niemiselle. Nyt pikemminkin kadutaan sitä, että Mika Sulin ehdittiin valita kauhealla kiireella ok:n pääsihteeriksi. Juuri ennen kuin näytti todelliset karvansa Kummolan juoksupoikana.
Olympiakomitean puheenjohtajavaalista taitaa vielä tulla kuuma sauna!

o o o

Yleisurheilun EM-kisat ovat kesällä juuri ennen Lontoon olympialaisia. EM-kisoja on markkinoitu vahvasti, mutta osittain vailla katetta kuten aiemmissa blogeissa olen todennut.
Ettei vaan kävisi niin, että kaikesta ylipuffauksesta Kummolan teesit hallitsisivat myös EM-kisojen pääsylippujen hintapolitiikkaa?

Erkki Poutanen
erkki.poutanen@elisanet.fi

Suomalaisen kilpa- ja huippu-urheilun näkymät eivät näytä hyvältä Lontoon kesäolympialaisten alla. Ampujat, melojat, painijat, purjehtijat, ratsastajat, voimistelijat ja taekwondourheilijat ovat saavuttaneet yhteensä vasta 17 kisapaikkaa. Yleisurheilussa valintaan mahdollisia A-tuloksia on saavutettu seitsemän. Uimareiden mahdollisuudet selviävät vasta lähempänä kisoja, mutta kaikki tietävät, että meillä on oikeasti vain yksi kilpauimari.
Useimmat henkilökohtaiset tai maapaikat ovat tulleet rimaa hipoen. Yleisurheilusta tiedetään, että mahdollisuuksia on miltei vain miesten keihäästä, mutta kuten viime vuoden MM-kisoissa nähtiin, oljenkorsi ilman täydellistä kasvojenpesua on siinäkin kovin hento.
Pekingissä neljä vuotta sitten Suomi saavutti yhden kullan (Mäkelä-Nummela), yhden hopean (Sten-Nieminen) ja kaksi pronssia (Häkkinen, Pitkämäki).
Samaan yltäminen edellyttäisi taas mojovia yllätyksiä. Niin mojovia, etten niihin kyllä millään usko.
Pahaa pelkään, että vedämme pohjalukemat! Odotettavissa on tuskaa suomalaisurheilijoille ja kisakatsomoihin.

o o o

Mitä muutosten eteen on sitten olympiadin aikana tehty? Voipa sanoa, ettei paljon mitään, jos ”humustelua” ei oteta laskuun.
Olen alusta lähtien suhtautunut enemmän kuin epäröiden huippu-urheilun muutostyöryhmän tuloksiin. Valitettavasti olen joutunut huomaamaan, etten ole pelkojeni kanssa yksin. Jo heti alkusuoralla humu sai epäluottamuslauseen, kun opetusministeriö perusti oman ”komppiryhmänsä”, josta tosin ei ole sen jälkeen kuultu mitään.
Realismi ja etenkin käytännön toimet ovat olleet humun tuloksista kaukana. Ei suomalaista huippu-urheilua tai urheiluamme yleensäkään perustella lahjakkaalla papereiden tai ideoiden tuottamisella, jos käytäntö on vieras käsite.
Huonosti käy tässäkin. Nyt Lontoon on ovella eikä Sotsikaan enää kaukana. Mitään konkreettista ei olla saatu aikaan.
Ja byrokratian (organisaatiot) kustannukset sen kuin kasvavat. Kentälle urheilutyöhön ei liikene panostusta yhtään entistä enempää.

o o o

Suomea ei ole viime vuosikymmeninä lykästänyt kelvollisten urheilujohtajien virralla.
Yksi merkillisimmistä päähänpintymistä oli Suomen Liikunta ja Urheilun, SLU:n perustaminen. SVUL teki konkurssin ja pesuveden mukana meni myös paljon hyvää.
Se pitkäjänteisyydestä, kun nyt, 19 vuotta myöhemmin SLU:n synnystä (1993), puhutaan taas uusista järkiperäistämisistä. SLU, Nuori Suomi ja Kunto(urheiluliitto) lopetetaan ja perustetaan taas uusi kattojärjestö.
Tuntuuko tutulta?
Tottahan toki!
SLU:n piti olla urheilun kevyt kattojärjestö. Martin Saarikankaan, Kyösti Vesterisen, Carl-Olaf Homenin ja viimeksi Timo Laitisen johtama järjestö seilasi koko legin ilman päämäärää.
Muistan, kun viime vuosituhannen lopussa (24.11.1999 Keski-Uusimaa) haastattelin SLU:ta vuodet 2000-2003 johtanutta Homenia. Hän tunnusti suoraan, etteivät SLU:n tehtävät ole vielä selvillä ylimalkaista ”urheilun edunvalvojan” tehtävää lukuun ottamatta. Pyöritettiin vain projekteja, joita muut järjestöt eivät riesakseen huolineet.
Paljonko vetoa siitä, etteikö SLU:n jälkeen perustettava uusi kattojärjestö olisi aivan yhtä ulalla. Ei löydy rotia laittaa hommiin järkeä.
Niinhän sitä sanotaan, että hosumalla tulee vain kusipäälapsia. Ja vielä jos tolkku puuttuu.
Tuo Homenin koko sivun haastattelu päätti kymmenen henkilön Urheiluvaikuttajat-juttusarjani, jossa ääneen pääsivät mm. Hiihtoliiton silloinen puheenjohtaja Esko Aho, silloinen kulttuuriministeri Suvi-Anne Siimes, silloinen ok:n valmennuspäällikkö Heikki Kantola ja urheilun ”Kekkonen” Jukka Uunila. Jutuista löytyy herkullisia ennakointeja, jotka todistavat tulevaisuuden ennustamisen olevan vaikea jobi.

o o o

Olen sitä mieltä, että TUL:n valmennus- ja kilpailutoiminnan alasajo 1990-luvun alussa oli suuri vahinko paitsi TUL:lle myös koko suomalaiselle kilpaurheilulle.
Liittojen keskinäinen kilpailu sähköisti tunnelmaa, mutta myös nosti kilpaurheilumme tasoa. TUL:n koulutus- ja valmennustoiminnan tulokset olivat nähtävissä koko 1980-luvun ja myös 1990-luvun alkuvuosina. Monissa urheilumuodoissa (mm. yleisurheilu, paini, nyrkkeily, uinti) TUL:n urheilijoiden osuus SM-kilpailujen menestyksestä oli merkittävä. Jopa SUL:n taholta tunnustettiin, että TUL:n yleisurheilijoiden saavutusten hinta rahassa mitattuna tuli kolmasosalla siitä mitä SM-mitali tai piste tuli maksamaan SUL:lle.
Panostus näkyi myös Suomen menestyksessä kansainvälisissä urheilun arvikilpailuissa.
SLU:n synnytyksen myötä TUL:n valtionapu putosi kerralla neljännekseen. Samassa suhteessa putosi liiton palkallisten valmentajien määrä. Turmiollisinta tappolinja oli kuitenkin seuroille. Satoja seuroja hävisi seurakartalta, kun melkoinen osa toimijoista ei halunnut lähteä mukaan ”uuteen yhteiseen” toimintaan. TUL:n koulutustoiminnan loppuminen iski sekin pahiten seurakenttään. Siihen saakka tietoa siirrettiin tehokkaasti liitosta seurojen toimijoille.
Harri Holkerin johtamassa neuvottelukunnassa ja sen jälkeisissä operatiivisissa instansseissa vaikuttivat myös Matti Ahde, Esko Ranto, Raimo Railo, Ossi Sjöman ja Esko Paukkonen TUL:sta! Eli TUL oli itse ripustamassa köyttä kaulaansa.

o o o

SLU:n synnyn ja Suomen kansainvälisen urheilumenestyksen rapautumisen alkamisen välille voi vetää yhtäläisyysmerkin.
Nyt kilpa- ja huippu-urheilua siirretään olympiakomitean suojiin. Voi vain kuvitella mitä ovat tämän hokkuspokkus-tempun seuraukset.
Olympiakomiteassa ei tähänkään asti sitten Heikki Kantolan ole ollut valmennusosaamista. Eikä toisaalta yksi valmennuspäällikkö pystyisikään hoitamaan koko lajibalettia.
Rekrytoinnissa noudatettaneen taas suomalaista perusperiaatetta, että uudet postit täytetään entisillä tekijöillä. Sehän on ollut meillä urheilussa organisaatiomuutosten korkein aste.
Mikä siis voisikaan muuttua?
Kiintoisaa on ollut huomata, että kilpaurheilua jarruttava Nuori Suomi saa vihdoin mennä. Tähän astihan NS-toiminta oli jokaisen itseään kunnioittavan lajiliittoihmisen sylilapsi.
Ehkä on huomattu, etteivät Nuoret Suomet ja Kaikki pelaa-ohjelmat poistaneetkaan varsinaista ongelmaa.
Isät ja äidit karjuvat entiseen malliin kenttien laidalla, tärkeissä matseissa pelaavat tietenkin vain parhaat ja lajit varjelevat mustasukkaisesti reviirejään monipuoliselta ja hauskalta harrastamiselta!

o o o

Mika Sulin on jo valittu olympiakomitean pääsihteeriksi, Jouko Purontakasen seuraajaksi. Valmennusguruksi on tyrkyllä Humu-ryhmään kuulunut Mika Kojonkoski.
Veikkauksen toimitusjohtaja Risto Nieminen on ollut vahvoilla viime vuosina lähes jokaiseen urheilun johtopaikkaan, jos on ollut uskominen miestä estottomasti puffannutta Urheilulehteä. Tähän asti Nieminen on kieltäytynyt aina kunniasta. Nyt hän erosi tai erotettiin, riippuen siitä mitä tahoa uskoo, Veikkauksesta eli riippuvuussuhde urheilun mahtavimpaan mesenaattiin on nyt poikki.
Eri asia vain on, miten tuore lähtökohu Veikkauksesta vaikuttaa Niemisen imagoon. Kääntyikö tähti laskuun? Tyhjän päälle mies ei kuitenkaan jää, siksi mahtavan massin – ajan henkeen kuuluvasti - hän saa tyhjentäessään työpöytänsä Vantaalla. Kyllä 350.000 euron kädenpuristuksella ja aikanaan 226.000 euron vuosieläkkeellä nyt jotenkin kituuttelee!

Erkki Poutanen
erkki.poutanen@elisanet.fi

Poliittisten päättäjien ratkaisuja on joskus aika vaikea ymmärtää saatikka hyväksyä. Tuntuu siltä kuin maalaisjärkeä ei enää käytettäisi lainkaan.
Otetaanpa nyt esimerkiksi vaikka presidentin valtaoikeudet. On perin kummallista, että valtaoikeuksien kaventamista ajoi kiivaimmin juuri Kokoomus. Siitäkin huolimatta, että Sauli Niinistö oli koko valtaoikeuskeskustelun ajan vahvin ehdokas Tarja Halosen seuraajaksi. Ja siktten valittiinkin lähes vallattomaksi presidentiksi.
Voikin vaan kysyä, että oliko itsepäinen Niinistö niin punainen vaate ja pelote puolueen kukkopoikaosastolle?
Aivan kuten Paavo Väyrynen keskustajoukoissa puheenjohtaja Kiviniemelle. Ja sekin näytelmä jatkuu.

o o o

Ja sitten nämä puolustusvoimien joukko-osastojen alasajot. Ne voi ymmärtää vain siten, että ensin ajetaan puolustuskyky alas. Sitten voidaan todeta, että ei tässä kuulkaas nyt enää muu auta kun liittyä Natoon. Halusipa kansa sitä tai ei.
Ovela taktiikka, mutta isänmaallistako?
Turha on toisaalta Kääriäisen Sepon nyt julmistella. Kaikkihan me muistamme kuka ajoi muutama vuosi sitten varuskuntia alas. Helsingin Ilmatorjuntarykmentti Hyrylässä oli niiden joukossa.

o o o

Ymmärrän hyvin, että nykyinen puolustusministeri Stefan Wallin pitää kiinni kynsin hampain ruotsinkielisen Uudenmaan prikaatin olemassaolosta. Kielipoliisin tehtävähän on loppujen lopuksi hänen tärkein tehtävänsä hallituksessa. Kun yhteiskunnassamme muuten puhutaan suvaitsevaisuudesta ja rajojen kaatamisesta, on ihmeellistä että Wallinin puolue edelleen haluaa eristää ruotsinkieliset valtaväestöstä. Samahan pätee moneen muuhunkin kuin maanpuolustukseen ja varusmiespalvelukseen.

o o o

Erityisesti yksi puolue on aina ollut ajavinaan yksilön vapautta. Missä se näkyy vaikkapa kuntauudistuksessa? Kuntia ollaan liittämässä yhteen tämän puolueen ministerin pakkomielteellä. Vaikka pakolla.
Urheilussa suurista yksiköistä on pelkästään huonoja kokemuksia ja ollaan palaamassa vanhaan sen mitä kehdataan. Paljostako vetoa, ettei kuntaliitoksilla saada aikana säästöjä, vaan päinvastoin? Eniten vaikeutetaan tavallisten kuntalaisten oloja, mutta mitäs siitä jos päämäärä on komea ja kirkas.
Tähän asti syrjäkylien asukkaat ovat joutuneet hakemaan palveluja kilometrien tai kymmenien kilometrien päästä kuntakeskuksesta. Liitosten jälkeen matkat voivat olla jopa satoja kilometrejä.

o o o

Finnair ilmoitti viikon aluksi vähentävänsä turistiluokan lähtöselvitystiskejään maan päälentoasemalla. Automaatteja, jotka nikottelevat jatkuvasti, puolestaan lisätään. No kaikkia muitahan toimintojaan lentoyhtiö onkin jo ulkoistanut, vähentänyt ja kurjistanut. Pian ollaan siinä tilanteessa, että Finnairille riittää toimistovaunu lentoaseman pihalle. Siitä toimitusjohtaja voi myydä lippuja yhteistyökumppaneidensa ja muiden yhtiöiden lennoille.

o o o

Ja lopuksi Helsinkiin. On asunnottomia, työttömiä, vanhuksia ja vammaisia vailla palveluita ja sairaita jonoiksi asti. Mitä tekee Helsinki? Aikoo rakentaa liki 200 miljoonaa euroa nielevän Guggenheimin, turhuuden temppeli. Kun muut Molokin kitaan sortuneet jo luopuvat niistä!

Erkki Poutanen

erkki.poutanen@elisanet.fi

Arvaamatta tuuli kääntyy vastaan,
varoita ei myrsky matkoistaan
arvaamatta maailman tuulet lastaan riepottaa
Toisiamme hetken saamme kantaa
pitkin maailman pintaa karheaa
hetken verran kohti taivaanrantaa kurkottaa.

Kertosäe Juha Tapion laulusta Arvaamatta tuuli kääntyy vastaan

Mika Aholan (13.12.1974 – 15.1.2012) muistolle

Mika Aholan lähtö oli varmaan kaikille järkytys. Kun vuodenvaihteessa kuulin uutisen, että Mika lopettaa komean urheilu-uransa endurossa, en saattanut kuvitellakaan mitä seuraavaksi. En ollut kuullut mistään loukkaantumisesta. Harvoin olen joutunut yhtä pahasti sivuraiteille, kun uran lopettamisuutisen jälkeen. Lähetin vuoden ensimmäisenä päivänä Mikalle sähköpostin, jossa kiitin kaikesta mitä hän oli meille lajia ja menenestystään seuranneille tarjonnut. Kerroinpa vielä, millaisia uutisia varovaisesti uumoilin kuulevani jatkossa. Toinen liittyi perhe-elämään ja toinen melkein yhtä iloinen, että varmaankin joskus vielä tapaisimme Päijänneajon varikkopilttuussa.
Vaan täydellinen huti tuli.

Ensi kerran tapasimme kaiketi keväällä 1993 Päitsin yötauolla Järvenpäässä. Mika voitti silloin tuon kilpailun ensimmäisen kerran. Kisan kaikkien aikojen nuorimpana kuljettajana, vasta 18-vuotiaana. Hän oli vielä lähes lapsenkasvoinen sänkipää. Ja silti jo silloin oraalla olevaa mestariainesta.
Mika Ahola voitti Päitsin sen jälkeen vielä viidesti, 1995-1998 ja 2000. En muista vuotta, mutta kerran hän joutui keskeyttämään teknisen vian takia Järvenpään yötauon jälkeen. Silloin huomasin, ettei kaveri todellakaan vielä ollut sinut häviämisen kanssa.
Ensimmäisen Päitsi-voittonsa jälkeen Ahola lähti Jani Laaksosen kanssa maailmalle. Hyvät ystävät auttoivat Mikaa unelmiensa toteuttamisen alkutaipaleella. Allan Jaatinen, Tapio Salander, Kaj Ek, isä Rauni Ahola ja monet muut. Isä oli alkuvuosina ajoittain mukana ainakin Sixeillä. Marikasta tuli myöhemmin Mikalle hänen elämäsi tärkein henkilö. Marika oli paitsi puoliso varmaan myös lajin läpikotaisin tuntevana myös Mikan tärkein lajiasiantuntija.
Kaudet 1993-1995 Ahola kilpaili MM-sarjassa Husqvarnalla. Piikkiluokan sijat 10-15 MM-pisteissä eivät tyydyttäneet. Mika vaihtoi TM:ään, jolla hän kilpaili viisi seuraavaa kautta 1996-2000. Jo toinen kausi toi MM-hopean. Kausilla 2001-2003 pyöränä oli VOR ja kaksi seuraavaa kautta taas Husqvarna. Kaudeksi 2006 Mika siirtyi sitten Hondan puikkoihin. Avauskesä toi hopean, joka oli jo peräti uran kuudes. Kahden hopean lisäksi.

Kotikaupungissaan Hämeenlinnassa 1996 Mika Ahola oli voittamassa Trophy-joukkueessa Suomen historian ensimmäistä Sixi-kultaa. Hän teki sen vielä sen jälkeen kuusi kertaa; 1998 Australiassa, 1999 Portugalissa, 2002 Tshekissä, 2003 Brasiliassa, 2004 Puolassa ja 2006 Uudessa-Seelannissa.
Muistan kun Tshekin loppucrossissa Mika itsekin naureskeli, että miten ihmeessä menestys henkilökohtaisessa MM-sarjassa kehtaakin häntä kiertää. Sixeillä Mika kuitenkin voitti kuljettajien yleiskilpailun peräti kolme kertaa ja oman luokkansa neljä kertaa.
Uuden-Seelannin Sixin jälkeen Mika päätti, että 14:nnen ajetun Sixin jälkeen saa riittää ja että hän keskittyisi henkilökohtaiseen MM-sarjaan. Kaudella 2007 Mika voitti ensimmäisen henkilökohtaisen maailmanmestaruutensa. Niitä tulikin sitten viisi putkeen. Tuli kaikissa mahdollisissa luokissa ja viimeisin MM-sarjan kaikkien aikojen vanhimpana mestarina, 37-vuotiaana. Mika ei ollut enää lapsenkasvuinen junnu, mutta sisällä jylläsi edelleen se sama nuori poika.

Olen sitä mieltä, ettei Mika Ahola oikein koskaan uransa aikana saanut sitä arvostusta mikä hänelle olisi kuulunut. Saavutuksia ei noteerattu kotimaassa, vaikka esimerkiksi Italiassa hän oli suuri tähti.
Viimeiseksi jäänyt kausi MM-sarjassa on hyvä esimerkki. Ahola ja Juha Salminen voittivat viime kaudella omat MM-luokkansa. Ahola oli sarjan epävirallisessa yleiskilpailussa Antonio Meon jälkeen kakkonen ja Salminen kuudes. Kuitenkin urheilutoimittajien Vuoden urheilija-äänestyksessä Salminen oli kahdeksas, Ahola vasta 25:s vain vajaalla kolmasosalla Salmisen pisteistä. Eipä mennyt ihan oikein!

Viiden mestaruusvuoden (2007-2011) aikana Mika Ahola oli MM-yleiskilpailun paras kolmesti (2007, 2009-2010), kerran kolmas (2008) ja kerran toinen (2011). Viidellä viime kaudella Ahola oli kiistatta maailman ykköskuski.

Mika Ahola oli monessa suhteessa oman tiensä kulkija. Hän oli ”joukkuepelaaja”, mutta oma polku näkyi siinä, ettei hän ollut muiden vietävissä. Mika puntaroi aina järkevimmän vaihtoehdon mukaan. Kilpakumppaneiden joukossa hän kuitenkin oli rehellisyydellään pidetty kaveri.
Kilpailumatkoilta muistan hymyä herättäneet tilanteet, kun olimme lähdössä porukalla vaikkapa testipätkälle. Mika ei ollut säntillisimmästä päästä: ”Missä se Ahola taas viipyy!”
Kilpailutilanteissa asia kääntyi päälaelleen. Pätkän maalissa saattoi usein todeta, että nytkö se jo tulee!
Valtavirrasta Mika Ahola poikkesi myös siinä, että teki sopparinsa uran vanhetessa aina itse. Oli itsensä manageri. Väännöt olivat usein tiukkoja. Ei ollut harvinaista, että italialaistiimiltä tullut paperi lähti takaisin ilman allekirjoitusta. Kun ei ollut puheiden mukainen. Hyvin kielet hallitsevana Mika oli turha yrittää jymäyttää!
Kiintoisa oli myös Mika Ahola suhde Italiaan. Hän ajoi lähes koko urasi ajan italialaismerkeillä ja -tiimeissä ja asui aktiivivuosien talvistaan valtaosan Italiassa. Mainion letkeissä Lupo luukuttaa-kolumneissaan Bike-lehdessä Mika muisti kuitenkin säännöllisesti piikitellä italialaisia. Hän repi teemasta huumoria oikein olan takaa. Myös kilpakumppaneista, jotka eivät ehkä olleet vielä kolmikymppisinäkään osanneet itsenäistyä äitien helmoista ja pastakattiloiden ääreltä.

MM-sarjan suomalaiskuljettajista Mika Ahola oli yksi harvoista, joka ymmärsi, että kunnolliseen tiedottamiseen tarvitaan aina kaksi osapuolta. Jos Mika oli heti kisan jälkeen estynyt kommentoimaan, soitti hän taatusti heti takaisin kun mahdollista. Ei hölissyt turhia, vaan tiivisti nasakasti päivän tapahtumat. Harvinainen taito sekin. Aholan kommentit antoivat aina hyviä aineksia uutisen tekoon.
Aina sattui ja tapahtui, kun kaikki oli pelissä.
Mika osasi kuvaannollisesti painua maan rakoon, kun ensin tappeli koko päivän pätkivän koneen kanssa ja vasta illalla äkkäsi tulpanhatun rikkoutuneen. Kaikki muut paikat hän olikin käynyt päivän mittaan läpi.
Kisapäivän vanhetessa Mika saattoi tehdä uskomattomia ek-suorituksia. Vaikka hän oli kymmenen sekuntia perässä ennen viimeistä pätkää, kanssakilpailijoilla ei ollut mielenrauhaa. Hän oli tehnyt niin monta kertaa mahdottomasta mahdollisen. Mika eli kisan jälkeenkin liekeissä kuin pikkupoika. Himmeimpien mitalien kausilla hän menetti mestaruuden joskus jopa mietomaisen niukasti. Uran mittaan Ahola kuitenkin käänsi kovat kokemukset edukseen ja kasvoi suureksi mestariksi.

MM-sarjan ollessa tauolla Marika ja Mika matkustelivat maailman ääriin. Näin jälkeenpäin ajatellen hyvä niin, että he ehtivät kaiken sen yhdessä kokemaan. Sukellus ja kalastus olivat Mikan mieliharrastuksia ja ainakin jossakin vaiheessa suunnitelmissa siinteli merenalaisen maailman valokuvaaminen.
Mika oli kaveri myös ihan kovimpien kilpakumppaniensa kanssa. Muistan yhden alkukesän illan, kun MM-sarjan Jämsän osakilpailun alla vietimme iltaa Vesa Kytösen mökillä Päijänteen rannalla. Se oli niitä ainoita kertoja, kun tapasin Mikan kilpailu- tai kuvaustilanteiden ulkopuolella. Mika opetti Australian hurjapäälle Stefan Merrimanille kalastamisen jaloa taitoa. Veneen kanssa aussi oli yhtä hukassa kuin Mikan kanssa tiukoissa tilanteissa enduropoluilla..
Päijänteen apajat tulivat Mika Aholalle tutuiksi, mutta myös monet muut. Uuden-Seelannin Sixillä Mika ei malttanut pysyä kisaviikollakaan poissa Taupon koskilta. Ei jäänyt ilman saalista silloinkaan.
Kireitä siimoja Mika! Muistosi elää lämpimänä, ikävä kipeänä!

Erkki Poutanen

erkki.poutanen@elisanet.fi